Työtön - Numero 134

Taas joutui juomaan pelkät pystykahvit, vaikka Pirkko oli tuonut tänään oikein rusinapullia merkkipäivänsä kunniaksi. Kello on 12.40 ja jonossa on nopeasti vilkaistuna ainakin seitsemäntoista. Kello kahdentoista ruuhka. Tähän aikaan ne tulevat tänne sankoin joukoin, kun ovat viimein saaneet itsensä sängyn pohjalta ylös. Ei auttanut kun jättää taas rusinapullat syömättä ja lähteä kipittämään työhuonetta kohti.

Ketähän sieltä sitten seuraavana olis tulossa? Numero 134. Jaaha se on toi tyttö taas, kolmatta kertaa tässä kuussa. Pirkko oli viime kerralla antanut sille ajan kahden viikon päähän, ettei tyttö luule pääsevänsä helpolla. Nyt oli sitten kai mun vuoroni tiputtaa se pilvistä ja kertoa, ettei valtio ihan tosta noin vaan jakele tukia kaikille kattoon syljeskelijöille.

’’Päivää’’

’’No päivää’’

’’Niin tää sun tilantees oli nyt sellainen, että sun piti kattoa itelles jotain mahdollista työharjoittelu paikkaa. Onko mitään löytynyt?’’

’’No niin kuin mä viime kerralla sanoin, en mielellään aloittais mitään työharjoittelua nyt kun pian alkaa yhteishakukin. Ajattelin nyt panostaa siihen, ettei tarvii täällä sitten taas ens vuonna ravata. Töitä mä kyllä haen, kun niistä on sentään jotain taloudellista hyötyäkin.’’

Vai että yhteishaku. Kaikki ne aina kovasti on hakemassa jonnekin, mutta todellisuudessa lorvii täyspäiväisesti. Mä oon nähnyt näitä nuoria niin paljon, että mua on turha höynäyttää.

’’Miten sä voit tähän aikaan vuodesta jo niin kovasti valmistautua valintakokeisiin? Ne kun kuitenkin on vasta tuolla kesäkuun puolella.’’

Tyttö luulee etten mä tiedä muka mistään mitään.

’’Juu, mutta joissakin paikoissa on myös sellaisia ennakkotehtäviä, jotka julkaistaan jo alkuvuodesta.’’

Onkohan näin? Kuulostaa ihan uskottavalta, mutta voi olla että tyttö on vaan tehnyt tällä kertaa taustatutkimuksensa huolellisesti. No, joka tapauksessa –

’’Mutta tää työharjoittelu olis silti sulle oikea vaihtoehto. Siitä voi olla tulevaisuudessa sulle paljon hyötyä, enkä mä usko, että sä oikeita töitäkään mistään saat. Sitä paitsi on meidän sääntöjemme vastaista olla tekemättä mitään työllistävää toimintaa yli kolmeen kuukauteen. Sulla alkaa pian olla se kolme kuukautta täynnä ja meidän on pakko toimia.’’

’’Outoa, kun mä olin kuulevinani, että tossa odotussalissa oli yks parrakas kaveri, jonka työllistävä toiminta on loppunut joskus 90-luvulla.’’

Turha tolle on mitään puhua, luulee olevansa niin nokkela. Jospa mä laitan sille ajan kuukauden päähän, jos se vaikka sillon jo suostuis jotain tekemään.  Kaikki samanlaisia – mitään ei haluta tehdä, mutta rahaa pitäis saada. Pilalle hemmoteltuja, jos multa kysytään.

’’No jospa sitten jatkettais tästä kuukauden päästä. Että näkemiin vaan.’’

’’Juu kiitos, näkemiin.’’

Tulipas se ivallisesti, ja ovikin piti pamauttaa vähän turhan kovaa kiinni lähtiessään. Ne on kaikki nykyään tuollaisia ongelmatapauksia.

Vielä olis kuusitoista jonossa. Ja vasta parin tunnin päästä voi valmistautua kotiin lähtöön. Jos mä kuitenkin menisin maistamaan sitä rusinapullaa tässä välissä.  Eihän noilla lorvijoilla tuolla odotussalissa oo mitään muuta kuin aikaa.

Pimeys

Tv-opas näyttää taas masentavalta. Kokkisota, Sokkokokki, Top-kokki, Master-kokki ja Ruokaa rakkaudella. Huokaus. Mulla olisi kaikki syyt sammuttaa televisio, mutta en jostain syystä kuitenkaan sitä tee, vaan annan laadukkaiden ruokasarjojen täyttää taloni äänellä. On paljon helpompi vaipua horrosmaiseen tilaan sohvannurkkaan kuin keksiä itselleen mielekästä tekemistä. ’’Jännittäessäni’’ Masterchefin seuraavaa putoajaa valot sammuvat. Televisio, tietokone, kahvinkeitin, kaikki asiat, jotka pitävät rauhallisuuden tunteen kulissiani yllä ovat yhtäkkiä poissa.

Tunnen, kuinka paniikki ja pelko saavat sykkeeni nousemaan ennen kuin televisioruudun jättämä jälkikuva ehtii poistua silmistäni. Laske kymmeneen. Tai sataan. Se on vain pimeyttä. Pimeyttä, joka saa ihmiset kävelemään päin seiniä. Rappukäytävästä kaikuu ääniä. Ne kuulostavat raskailta askelilta. Vain isokokoinen mies voisi saada aikaan tuollaisia tömistyksiä portaissa. Olikohan se naapuri? Se ei voinut olla naapuri, naapuri ei ollut isokokoinen vaan naurettavan pieni. Ehkä se oli joku kolmestakymmenestä muusta asukkaasta. Mutta miksi askeleiden äänet pysähtyivät juuri oveni kohdalla? Varmasti pysähtyivät, sillä kuuloni on terveydenhoitajan mukaan erinomainen. Huomaan, kuinka otteeni on saanut sohvatyynyn muuttumaan epämuodostuneeksi möykyksi.

Rauhoitu. Äiti sanoi aikoinaan, että pimeässä kuvittelee kaikenlaista, mitä ei oikeasti tapahdu. Terapeutti sanoi pimeyden saavan aistini käymään ylikierroksilla. Mutta, mitä jos se rappukäytävän mies oli se ketä epäilen? Jos se tulisi tänne, pelko lamaannuttaisi mut lopullisesti ja sen miehen olisi helppo hoitaa hommansa. Varmuuslukko. Onneksi olin lukinnut oven jo yötä varten. Tuskin se olematon kettinki silti sitä pidättelisi, jos se tänne haluaa. Rasahdus. Sydän tuntuu pysähtyvän ainakin sekunniksi. Mun on pakko rauhoittua. Se mies ei mitenkään voi olla nyt oveni takana, sehän istuu vielä ties kuinka monta kuukautta. Mutta voiko siitäkään olla varma? Jos se on päässyt hyvällä käytöksellä ulos ennen aikojaan. Kaikkihan nykyään pääsevät.

Kaikki olivat jankuttaneet mulle kuinka aiheetonta pelko oli. Mistä ne sen tietäisivät? Eivät ne nukkuneet leipäveitsi sängyn alla. Ei niillä ole ollut asetta ohimolla. Huomaan täriseväni kauttaaltaan. Sama ahdistus saa henkeni loppumaan ja silmäni vuotamaan. Pelko on melkein yhtä voimakas kuin silloin. Oikeastaan silloin en edes pystynyt pelkäämään. Huppupäinen mies osoittamassa aseellaan saa ihmisen shokkiin, joka estää tunteiden kokemisen. Se on defenssi. Jos silloin pelkäisi, siihen pelkoon kuolisi. 

Poliisi sanoi sen olleen vaan ikävä sattuma. Huumeet saivat ihmisen tekevän asioita ilman minkäänlaista motiivia. Mutta silti mä mietin joka päivä, että miksi minä? Se ei voinut olla sattumaa. ’’Sä olit väärässä paikassa väärään aikaan’’. Mahdotonta. Se oli tullut hakemaan multa loput, mitä se ei silloin vielä saanut. Erotin pimeässä ovensuussa seisovan huppupäisen miehen.

Valot. Luojan kiitos, valot! Ovensuussa seisova huppupäinen mies muuttuu nopeasti pyykkitelineeksi. Mä selvisin tällä kertaa. Ruumintoimintoni tasaantuvat, mutta pelko ei katoa mihinkään. Pelko oli tullut jäädäkseen sen päivän jälkeen. On pakko varmistaa, että leipäveitsi on yhä sängyn alla.

The Penkki

Puinen harmaaksi kulunut penkki näytti paljon elämää nähneeltä. Aloin miettiä, monellekohan koululaiselle se oli tarjonnut istumapaikan? Monia kertoja tehdyt lakka ja hionta pinnat ilmensivät osittain myös koulujen kuluissa tehtyjä supistuksia. Joka suunnasta penkki näytti kaikinpuolin ankealta. Luokseenkutsuvaksi katalogi-istuimeksi, sitä ei voinut kutsua. Jotenkin se silti sai aina jonkun istumaan sen seuraksi. Tänään se olin minä. Mutta me oltiinkin penkin kanssa vanhoja tuttuja. Minulle se ankeutta huokuva penkki oli joskus ollut The penkki. Sen saattoi sormin lukea selkönojasta, jos vain tiesi mitä etsiä.

Liikutin sormiani penkin lautoja pitkin ja tunsin kaiverretun tekstin: ’’Eve, Krista, Korhonen ja Panu were here.’’  Lukuisien kertojen uudelleen hiominen oli kuluttanut sen näkymättömäksi, mutta Panun kaiverrukset olivat näemmä kestäneet talkkari-Tolosen hiomakoneen melko hyvin. En vieläkään tiedä, mikä sen vihreälippalakkisen talonmiehen oikea nimi oli. Tolonen se oli ollut meille aina. Se sointukin niin hyvin.  

Se penkki oli meille yhtä kuin yläkoulu. Siinä me istuttiin paljon suuremman osan ajasta kuin vietettiin varsinaisilla tunneilla. Ehkä sen takia me vietettiinkin siellä muutama ylimääräinen vuosi. Useimmiten me saatiin istuskella siinä ihan rauhassa. Kaikki koulussa tiesivät kenelle penkki kuuluu, ja jättivät sen suosiolla rauhaan. Se taisi olla sellasta pelonsekaista kunnioitusta. Tai ainakin silloin se tuntui siltä. Siihen aikaan aina kun jossain tapahtui jotakin ei-toivottua tai jaettiin jälki-istuntoja, ihmiset katsoivat meidän porukkaa ensimmäisenä. Joskus me jopa istuttiin koulun jälkeen asioista, joista meillä ei ollut hajuakaan - ne vaan olettivat että meillä oli.

Kahdeksan vuotta myöhemmin se sama penkki seisoo vieläkin huonosti valaistulla käytävällä, käsityöluokan ja ruokalan välisellä seinällä. Outoa, sillä se oli hajonnut viimeisenä keväänä. En tiedä johtuiko se Panun kaiverruksista vai jostakin kirouksesta, mutta eräänä iltapäivänä se vain katkesi keskeltä kahtia. Talkkari-Tolonen vaan kiikutti sen vahingoniloinen hymy huulillaan puuvajaansa. Ilmeisesti koulu oli vielä enemmän auki kun olin luullut, kun ei niillä ollut edes varaa ostaa uutta istuinta tilalle. Vanha penkki oli varmaan tuotu siihen takaisin heti, kun näkivät meidän lähtevän portista päästötodistukset kädessämme. 

Jotenkin mä olin aina syyttänyt osittain penkkiä porukan hajottamisesta. Koulun jälkeen meidän tiet jotenkin erkanivat aivan vastakkaisiin suuntiin. Mä olin varma, että penkin mystinen hajoaminen sai aikaan sen.  Viimeksi mä kuulin Evestä kolme vuotta sitten, kun se soitti ja kertoi  Korhosesta. Mitä mä olin kyliltä kuullut Korhosen elämäntyylistä, sitä ei ollut vaikea odottaa. Eve pyysi, että edes mä menisin saattamaan Korhosta viimeistä kertaa. Se itse ei työkiireiltään päässyt, ja Panusta ei edes tiennyt oliko se Suomessa. Tottakai mä olisin tehnyt sen –pyytämättäkin.

Ehkä meidän ystävyyden hajoaminen ei kuitenkaan ollut liitoksissa penkin hajoamiseen. Luulen että meidän tapauksessa syynä oli aikuistuminen. Mä aloin odottaa Sirua ja lopetin turhan säätämisen. Eve ryhtyi opiskelemaan, se oli meistä kuitenkin ainoa, jolla oikeasti oli lukupäätä. Panu lähti peruskoulun jälkeen ulkomaille helpon rahan toivossa. Ja Korhosen touhut sen sijaan alkoivat muuttua yhä huolestuttavammiksi. Siksi mä en koskaan kertonut sille kaikkea. Mä ajattelin lapsen parasta ja jätin kertomatta.

Mun hiljaisuuteni rikkoi koulun kellojen tuttu ääni, jota seurasi liuta juoksevia lapsia ja naurua. Uusien linjausten myötä syrjäisempien seutujen ylä-asteet oli lakkautettu kokonaan. Siksi vanhan ylä-asteen tila kuului nykyisin alakoulu ikäisille. ’’Äiti, äiti, katso mitä mä sain!’’, Siru juoksi luokasta tohkeissaan pidellen uutta Aapistaan. Kirja näytti valtavalta niin pienissä käsissä. Mä otin hymyillen onnesta soikean ekaluokkalaisen vastaan. Kävellessämme autolle, vilkaisin vielä penkin suuntaan. Luultavasti Sirukin tulee istumaan tuolla samaisella paikalla vielä monet kerrat. Toivottavasti tällä kertaa se penkki kestää.

Aito, Oikea Juhannus

’’Ootko sä aina asunut täällä päin? Tanssi ainakin sujuu siihen malliin, ettei taida ihan ensimmäiset juhannustanssit olla kyseessä.’’

’’Joo ei nää ihan ensimmäiset oo. Mut kyllä mä kesätöiden takia jouduin yhden juhannuksen kaupungissakin viettämään, ja sanonpa vaan, että toivon mukaan se oli viiminen. Taloyhtiö sytytti ihan tosissaan ’’juhannuskokon’’ lehtikasasta. Joku ohikiitävä kuorma-auto tais sammuttaa senkin ennen aikojaan.’’

’’Juu ne kaupungin risuläjä kyhelmät onkin aika surkeita näihin verrattuna. Mitäs sanoisit jos mä tarjoisin sulle kyydin kotiin, kun näyttää nää tanssitkin olevan lopuillaan? Voisit vaikka opettaa suurkaupunkilaiselle miten oikeasti juhannusta vietetään.’’

’’Juu kyllä se mulle passaa, mut tohon sun kotteroos mä en kyllä uskalla istua. Näyttäis että tuommonen menee kumoon pikkasen kovemmassa tuulenpuuskassa. Jos kyydin haluut tarjota, niin saat ottaa mun traktorin alles.’’

’’Onks kaikki maalaistytöt yhtä suorapuheisia, vai vaan sä? Ei sillä, kyllä mä vaikka traktoriakin ajan, kun kerran noin kiltisti pyysit...’’

Tyttö punaisessa haalarissa

Oli taas se aika päivästä, kun toimeni keskeytettäisiin. Ensin se pieni kapula alkoi soimaan ja heti sen jälkeen se tyyppi tuli huoneeseen nostamaan minut ylös ihanan kotoisalta viltiltäni. Kohta olin jo hukutettuna ylisuureen haalariin ja sen lisäksi käärittynä tukahduttavan kuumaan lampaantaljaan. Mä niin vihasin tätä aikaa päivästä.

Tunneilta tuntuvan hetken kuluttua saavuimme viimein määränpäähän. Ulkona oli viileää, synkkää ja kaikinpuolin epämukavaa verrattuna omaan pehmoiseen nurkkaukseeni television äärellä. Nyt mut oli nostettu kosteaan neliömäiseen hiekkakasaan istua nököttämään. En ymmärrä miksi mut tuotiin aina tasaisin väliajoin istumaan tähän valtavaan hiekkaläjään? Mietin nopeasti protestoinnin mahdollisuutta, mutta päätin kuitenkin hiljaa tyytyä kohtalooni. Huuto oli todettu hyödyttömäksi jo niin monet kerrat.

Niinpä siinä hiljaa istua kökötin keskellä suurta hiekkaneliötä. Katselin ympärilleni ja huomasin nelipyöräisen kärryni olevan parkissa hiekkakasan vieressä. Se iso nainen, joka mut tänne aina raahasi istui läheisellä penkillä jonkun toisen samannäköisen tyypin kanssa. Sen suu liikkui taukoamatta. Toisella puolen oli suuri hopeisena hohtava mäki. Lähdin vaivihkaa hivuttautumaan mielenkiintoisen mäen suuntaan. Viimein kun miltei saavutin mystisen mäen, se nainen tuli ja nappasi minut takaisin hiekkakasaan. Olisi se pitänyt arvata. Mun oli ilmeisesti tyydyttävä istumaan tässä kasassa  -tuli mikä tuli.

Olin juuri vetämässä ilmaa keuhkoihini saadakseni aikaan mahdollisimman kovan kiukkuäänen, kunnes viereeni tuotiin punahaalarinen tyttö. Tyttö näytti yhtä kyllästyneeltä hiekkakasoissa istumiseen kuin minäkin. Me tuijotettiin pitkän aikaa toisiamme täyden hiljaisuuden vallitessa. Jollain tavalla tyttö muutti hiekkalaatikon heti äärimmäisen mielenkiitoiseksi paikaksi. Se märässä mullassa istuminenhan oli miltei yhtä seikkailua! Pian tyttö sanoi: ’’Täh dä’’,ja ojensi minulle keltaisen hiekkalapion. Mä hymyilin tytölle otteassani lapion, mutta en uskaltanut päästää ääntäkään.

Se päivä kerrostalolähiön vaatimattomalla leikkikentällä oli erään kauniin ystävyyden alku.   

Tehtävä 2, viikko 4

Oli tammikuinen perjantai päivä. Olin hiljattain aloittanut uuden työn Jyväskylässä. Pikkuhiljaa olin alkanut sopeutua uuteen toimenkuvaani ja aloin todella pitää työstäni. Luultavasti sen ansiosta pitkät junalla taitettavat työmatkatkaan eivät tuntuneet niin mahdottomilta kuin olin aluksi kuvitellut.  Aamupäiväni sujui rutiinilla aina puoleenpäivään asti. Ruokatunnilla sain puhelun, jonka ansiosta taukoni venähti miltei puolella tunnilla. Jotakin vartiointifirmaa edustava puhelinmyyjä kaupitteli  uusia, edullisia turvallisuusjärjestelmiä kotitalouksiin. Ruokatunnin jälkeen olin onnellisesti  yksi ’’maan turvallisimman kodin’’ –omistajista sekä noin 600 euroa köyhempi.

Myöhemmin soitin Irinalle ja kerroin myöhästyväni aiemmasta junasta uuden hankintani takia. Irina nauroi ja sanoi minun olevan ylisuojelevainen hullu, tai jotain sinne päin. Irina onnistui aina saamaan minut nauramaan. Samalla lupauduin kotiintullessani koukata lähikaupan kautta, koska Irina oli unohtanut ostaa kaupasta greippejä. Hän valmisteli huomisia syntymäpäiväkutsujaan ja greipit olivat hänen arvionsa mukaan elintärkeä osa tarjoilua. Niinpä lupasin tulla kotiin kaupan kautta.

Iltapäivällä lähdin myöhemmin töistä venähtäneen ruokatunnin vuoksi. Onneksi junia kulki aina puolentunnin välein. Kello 17.00 –juna oli kuitenkin pahasti jäljessä aikataulusta. Kuulutusten mukaan taas joitakin rataongelmia pakkasen vuoksi. Kärsimättömimmät ihmiset menivät naama punaisina osoittamaan mieltään ja vaatimaan korvauksia lipunmyyntitiskiltä. Omaa päivääni sekään ei vielä onnistunut pilaamaan. Siinä mä seisoin, ylihintaisen turvajärjestelmän ostaneena, miltei kahdenkymmenen asteen pakkasessa odotellen junaa  hymyssä suin.

Kotiintullessa ja kädessä pussillinen greippejä, huomasin ettei Irina ollutkaan kotona. Keittiön pöydällä oli lappu, jossa Irina ilmoitti lähtevänsä kauppaan. Niin Irinan tapaista – ihme että oli odottanut näinkin kauan. Mä istuin sohvalle ja avasin television. Myöhemmin illalla puhelimeni soi. Sen jälkeen muistini pimenee.

Siitä onnettomuudesta on tänään tasan vuosi. Kokonainen vuosi –ja tässä mä vielä istun aivan kuten 12 kuukautta sitten. Kokonaisen vuoden se päivä oli pyörinyt mun silmissä kuin filminauha. Aina samaan kohtaan asti, jonka jälkeen se kelaa itsensä takaisin alkuun. Koko vuoden ajan mä olin epätoivoisesti yrittänyt etsiä syyllisiä ja selityksiä tapahtumille kuitenkaan onnistumatta siinä. Sitä Irinaan törmännyttä rattijuoppoa ei koskaan saatu kiinni.

Irina olisi ansainnut enemmän. Paljon enemmän kuin oman palstan sanomalehden lyhyesti -osastolta. Irinalle annettiin kapea palsta Oulunjoen lohien katoamisen ja keinotekoisten vesiputousten rakennushankkeen väliltä. Irina ei ollut enää edes Irina vaan noin kolmekymmentä vuotias naishenkilö.

Osani

Eula keskittyy taas.

Eula on meistä se luovasti ajatteleva.

Eulan kanssa on turha väitellä.

Eula on meistä se poliitikko.

Eula analysoi taas äänensävyn vivahteita.

Eula on meistä se psykiatri.

Eula ajattelee taas liikaa ja liian monimutkaisesti.

Eula onkin meistä se, jolla on migreeni.

Eula se on jo ihan hyvä!

Eula on meistä se neiti Täydellinen  -neuroottinen perfektionisti.

Eula voisitko jo päättää?

Eula on meistä se hankala tapaus.

Mutta ei me helpolla haluttaiskaan päästä.

Eula ei ole edes runoilija.

Mutta varmasti se ainakin yrittää olla.