Loppu.

Mä tiedän, että ne ovat täällä pian. Ja tiedän ettei ne soittele ovikelloa. Mä oon jättänyt liian monet kerrat maksamatta. Eivätkä ne unohda senttiäkään. Tässä ei pitänyt käydä näin. Mä en suunnitellut tän menevän näin. Nyt mä tajuan, että oon pelannu korttini todella huonosti. Mulla on kädessä korkeintaan kymppi-hai. Ja nyt on liian myöhäistä huijata.

Musta tuntuu, että mun kohdalla asiat on aina mennyt jotenkin pieleen. Mä oon jo syntyessäni ollut se musta kissa, joka vielä rikkoo peilejä työkseen. Pahinta kuitenkin on, etten mä voi laittaa kaikkea tapahtunutta epäonnenkaan piikkiin. Loppujen lopuksi oon itse ajanut itteni tähän. Ja minkä ihmeen takia? Siitä ei voi syyttää muuta kuin silkkaa tyhmyyttä. 

Mä en oo koskaan ollut ylpeä teoistani ja pyytäisin anteeksi varmaan monilta, jos siihen tulisi mahdollisuus. Tai jos musta ois miestä siihen. Mä pyytäisin anteeksti siltä lähikauppiaalta, jonka valmiiksi vajavaista karkkihyllyä tyhjensin muksuna aika monen euron edestä. Mä pyytäisin anteeksi siltä rinnakkaisluokan pojalta, jota mä haukuin silmälasien takia. Ja siltä tytöltä, jolla oli hammasraudat. Haluisin sanoa anteeksi sille naiselle, johon törmäsin. Senkään ei pitänyt mennä niin. Oli tyhmää ajaa 15-vuotiaana kännissä Hämeentietä pitkin. Siitä ei pitänyt kenenkään kärsiä. Mä toivon yhä, ettei sille naiselle käynyt huonosti. Ja tahtoisin pyytää anteeksi siltä tytöltä, joka oli sinä iltana työvuorossa. Mä en olisi halunnut tehdä niin, mutta mun oli pakko. Sossurahoilla ei paljon velkoja maksella. Vaikka eihän siitä kassasta tullut kun viitisen sataa, tuskin edes kymmenesosaa siitä määrästä, jota olisin tarvinnut. Niin mitättömän asian takia se tyttö joutui kärsimään. Mä en oo koskaan kenenkään nähnyt pelkäävän niin paljon. Turhaan mä silti anteeksi pyytäisin, vaikka saisinkin siihen mahdollisuuden. Ei tollasia asioita vaan anneta anteeksi.

Vaikka mä olen muutamassa kymmenessä vuodessa saanut paljon pahaa aikaan, on yksi asia, josta mä olen ylpeä. Melkein niin ylpeä, että ne kamalimmatkin asiat joskus unohtuvat. Krista luulee, etten mä tiedä. Mutta mä oon varma siitä, että Siru on mun tyttöni. Osasinhan mä sen verran laskea, vaikka nelosen oppilas olinkin. Eikä Krista ollut mikään kiertopalkinto, vaikka se niin yrittikin uskotella. Mä tunsin Kristan silloin melkein paremmin kuin se itse. Ja kyllähän mulla silmät päässä on. Sen ylisuuren punasen haalarin altakin erottaa, että sillä tytöllä on Korhosten nenä ja vielä pisamat sen päällä. 

Mä kävin näitä samoja asioita mielessäni eilen illalla kun hävitin takapihalla tähän astista elämääni liekkeihin. Ei mun muistoni kenellekkään kuuluneet. Varsinkaan niille, joita mä nyt olin jo päiviä odotellut. Senkun sitten veisivät, vaikka seinät tästä kämpästä mennessään. Mä en ainakaan aikonut jättää niille mitään muuta otettavaa.

Ulko-ovelta kantautui sisälle ääniä. Miehet taisivat väitellä jostakin keskenään. Toinen miehistä koputti oveen. Se ei ollut tavallinen sisäänpyytävä koputus, vaan ilmoitus, että täältä tullaan nyt. Nyt oli jo myöhäistä jossitella. On myönnettävä, että mä hävisin. Tää oli nyt tässä.

Pienestä 40 neliön kokoisesta torpasta kuului pamaus. Hetken aikaa kaikki oli hiljaista. Sen jälkeen lahonneella kuistilla seisovat miehet aloittivat kirosanoihin sekoittuvan huudon. 

’’Helvetti! Ja siinä meni ainakin kymppitonni!’’

’’Olishan tää pitänyt arvata. Ei noilta narkkareilta koskaan saa rahojaan takasin. Turha reissu tehtiin, taas.’’

Kolme viikkoa myöhemmin Jaakko Juhani Korhonen löydettiin asunnostaan. Kuolinpaikkatutkijat onnistuivat löytämään tyhjyyttään ammottavasta mökistä vain kaksi vähänkään kiinnostusta herättävää asiaa. Toinen oli hopeinen tupakkakotelo, jonka kannessa komeili Suomi-leijona. Paikkaa siivonnut pätkätyöläinen, pisti kotelon taskuunsa siinä toivossa, että saisi siitä netissä muutaman kympin. Toinen keskustelua herättänyt asia oli pieneksi mytyksi rypistetty paperilappunen, joka pian arkistoitiin poliisilaitoksen varastoon muiden sekalaisten ja nimeämättömien tutkintatodisteiden joukkoon.

Moi Siru

Mä en tiedä saatko sä ikinä tätä viestiä, mutta jotenkin mä uskon, että tää paperinpala löytää tiensä oikeaan paikkaan. Sä et oo koskaan mua tavannut ja ehkä niin on parempi. Mä vaan haluan sun tietävän, että oikea isäs rakasti sua niin paljon, että ymmärsi pysyä poissa. Musta tuntuu, että se on järkevin päätös minkä oon tehny. Usko pois. Mä pystyn suojelemaan sua paljon paremmin sieltä käsin, mihin ikinä nyt meenkään.

Anteeksi, ettei musta ollut parempaan. Loppu.