Aito, Oikea Juhannus

’’Ootko sä aina asunut täällä päin? Tanssi ainakin sujuu siihen malliin, ettei taida ihan ensimmäiset juhannustanssit olla kyseessä.’’

’’Joo ei nää ihan ensimmäiset oo. Mut kyllä mä kesätöiden takia jouduin yhden juhannuksen kaupungissakin viettämään, ja sanonpa vaan, että toivon mukaan se oli viiminen. Taloyhtiö sytytti ihan tosissaan ’’juhannuskokon’’ lehtikasasta. Joku ohikiitävä kuorma-auto tais sammuttaa senkin ennen aikojaan.’’

’’Juu ne kaupungin risuläjä kyhelmät onkin aika surkeita näihin verrattuna. Mitäs sanoisit jos mä tarjoisin sulle kyydin kotiin, kun näyttää nää tanssitkin olevan lopuillaan? Voisit vaikka opettaa suurkaupunkilaiselle miten oikeasti juhannusta vietetään.’’

’’Juu kyllä se mulle passaa, mut tohon sun kotteroos mä en kyllä uskalla istua. Näyttäis että tuommonen menee kumoon pikkasen kovemmassa tuulenpuuskassa. Jos kyydin haluut tarjota, niin saat ottaa mun traktorin alles.’’

’’Onks kaikki maalaistytöt yhtä suorapuheisia, vai vaan sä? Ei sillä, kyllä mä vaikka traktoriakin ajan, kun kerran noin kiltisti pyysit...’’

Tyttö punaisessa haalarissa

Oli taas se aika päivästä, kun toimeni keskeytettäisiin. Ensin se pieni kapula alkoi soimaan ja heti sen jälkeen se tyyppi tuli huoneeseen nostamaan minut ylös ihanan kotoisalta viltiltäni. Kohta olin jo hukutettuna ylisuureen haalariin ja sen lisäksi käärittynä tukahduttavan kuumaan lampaantaljaan. Mä niin vihasin tätä aikaa päivästä.

Tunneilta tuntuvan hetken kuluttua saavuimme viimein määränpäähän. Ulkona oli viileää, synkkää ja kaikinpuolin epämukavaa verrattuna omaan pehmoiseen nurkkaukseeni television äärellä. Nyt mut oli nostettu kosteaan neliömäiseen hiekkakasaan istua nököttämään. En ymmärrä miksi mut tuotiin aina tasaisin väliajoin istumaan tähän valtavaan hiekkaläjään? Mietin nopeasti protestoinnin mahdollisuutta, mutta päätin kuitenkin hiljaa tyytyä kohtalooni. Huuto oli todettu hyödyttömäksi jo niin monet kerrat.

Niinpä siinä hiljaa istua kökötin keskellä suurta hiekkaneliötä. Katselin ympärilleni ja huomasin nelipyöräisen kärryni olevan parkissa hiekkakasan vieressä. Se iso nainen, joka mut tänne aina raahasi istui läheisellä penkillä jonkun toisen samannäköisen tyypin kanssa. Sen suu liikkui taukoamatta. Toisella puolen oli suuri hopeisena hohtava mäki. Lähdin vaivihkaa hivuttautumaan mielenkiintoisen mäen suuntaan. Viimein kun miltei saavutin mystisen mäen, se nainen tuli ja nappasi minut takaisin hiekkakasaan. Olisi se pitänyt arvata. Mun oli ilmeisesti tyydyttävä istumaan tässä kasassa  -tuli mikä tuli.

Olin juuri vetämässä ilmaa keuhkoihini saadakseni aikaan mahdollisimman kovan kiukkuäänen, kunnes viereeni tuotiin punahaalarinen tyttö. Tyttö näytti yhtä kyllästyneeltä hiekkakasoissa istumiseen kuin minäkin. Me tuijotettiin pitkän aikaa toisiamme täyden hiljaisuuden vallitessa. Jollain tavalla tyttö muutti hiekkalaatikon heti äärimmäisen mielenkiitoiseksi paikaksi. Se märässä mullassa istuminenhan oli miltei yhtä seikkailua! Pian tyttö sanoi: ’’Täh dä’’,ja ojensi minulle keltaisen hiekkalapion. Mä hymyilin tytölle otteassani lapion, mutta en uskaltanut päästää ääntäkään.

Se päivä kerrostalolähiön vaatimattomalla leikkikentällä oli erään kauniin ystävyyden alku.