Pimeys

Tv-opas näyttää taas masentavalta. Kokkisota, Sokkokokki, Top-kokki, Master-kokki ja Ruokaa rakkaudella. Huokaus. Mulla olisi kaikki syyt sammuttaa televisio, mutta en jostain syystä kuitenkaan sitä tee, vaan annan laadukkaiden ruokasarjojen täyttää taloni äänellä. On paljon helpompi vaipua horrosmaiseen tilaan sohvannurkkaan kuin keksiä itselleen mielekästä tekemistä. ’’Jännittäessäni’’ Masterchefin seuraavaa putoajaa valot sammuvat. Televisio, tietokone, kahvinkeitin, kaikki asiat, jotka pitävät rauhallisuuden tunteen kulissiani yllä ovat yhtäkkiä poissa.

Tunnen, kuinka paniikki ja pelko saavat sykkeeni nousemaan ennen kuin televisioruudun jättämä jälkikuva ehtii poistua silmistäni. Laske kymmeneen. Tai sataan. Se on vain pimeyttä. Pimeyttä, joka saa ihmiset kävelemään päin seiniä. Rappukäytävästä kaikuu ääniä. Ne kuulostavat raskailta askelilta. Vain isokokoinen mies voisi saada aikaan tuollaisia tömistyksiä portaissa. Olikohan se naapuri? Se ei voinut olla naapuri, naapuri ei ollut isokokoinen vaan naurettavan pieni. Ehkä se oli joku kolmestakymmenestä muusta asukkaasta. Mutta miksi askeleiden äänet pysähtyivät juuri oveni kohdalla? Varmasti pysähtyivät, sillä kuuloni on terveydenhoitajan mukaan erinomainen. Huomaan, kuinka otteeni on saanut sohvatyynyn muuttumaan epämuodostuneeksi möykyksi.

Rauhoitu. Äiti sanoi aikoinaan, että pimeässä kuvittelee kaikenlaista, mitä ei oikeasti tapahdu. Terapeutti sanoi pimeyden saavan aistini käymään ylikierroksilla. Mutta, mitä jos se rappukäytävän mies oli se ketä epäilen? Jos se tulisi tänne, pelko lamaannuttaisi mut lopullisesti ja sen miehen olisi helppo hoitaa hommansa. Varmuuslukko. Onneksi olin lukinnut oven jo yötä varten. Tuskin se olematon kettinki silti sitä pidättelisi, jos se tänne haluaa. Rasahdus. Sydän tuntuu pysähtyvän ainakin sekunniksi. Mun on pakko rauhoittua. Se mies ei mitenkään voi olla nyt oveni takana, sehän istuu vielä ties kuinka monta kuukautta. Mutta voiko siitäkään olla varma? Jos se on päässyt hyvällä käytöksellä ulos ennen aikojaan. Kaikkihan nykyään pääsevät.

Kaikki olivat jankuttaneet mulle kuinka aiheetonta pelko oli. Mistä ne sen tietäisivät? Eivät ne nukkuneet leipäveitsi sängyn alla. Ei niillä ole ollut asetta ohimolla. Huomaan täriseväni kauttaaltaan. Sama ahdistus saa henkeni loppumaan ja silmäni vuotamaan. Pelko on melkein yhtä voimakas kuin silloin. Oikeastaan silloin en edes pystynyt pelkäämään. Huppupäinen mies osoittamassa aseellaan saa ihmisen shokkiin, joka estää tunteiden kokemisen. Se on defenssi. Jos silloin pelkäisi, siihen pelkoon kuolisi. 

Poliisi sanoi sen olleen vaan ikävä sattuma. Huumeet saivat ihmisen tekevän asioita ilman minkäänlaista motiivia. Mutta silti mä mietin joka päivä, että miksi minä? Se ei voinut olla sattumaa. ’’Sä olit väärässä paikassa väärään aikaan’’. Mahdotonta. Se oli tullut hakemaan multa loput, mitä se ei silloin vielä saanut. Erotin pimeässä ovensuussa seisovan huppupäisen miehen.

Valot. Luojan kiitos, valot! Ovensuussa seisova huppupäinen mies muuttuu nopeasti pyykkitelineeksi. Mä selvisin tällä kertaa. Ruumintoimintoni tasaantuvat, mutta pelko ei katoa mihinkään. Pelko oli tullut jäädäkseen sen päivän jälkeen. On pakko varmistaa, että leipäveitsi on yhä sängyn alla.