The Penkki

Puinen harmaaksi kulunut penkki näytti paljon elämää nähneeltä. Aloin miettiä, monellekohan koululaiselle se oli tarjonnut istumapaikan? Monia kertoja tehdyt lakka ja hionta pinnat ilmensivät osittain myös koulujen kuluissa tehtyjä supistuksia. Joka suunnasta penkki näytti kaikinpuolin ankealta. Luokseenkutsuvaksi katalogi-istuimeksi, sitä ei voinut kutsua. Jotenkin se silti sai aina jonkun istumaan sen seuraksi. Tänään se olin minä. Mutta me oltiinkin penkin kanssa vanhoja tuttuja. Minulle se ankeutta huokuva penkki oli joskus ollut The penkki. Sen saattoi sormin lukea selkönojasta, jos vain tiesi mitä etsiä.

Liikutin sormiani penkin lautoja pitkin ja tunsin kaiverretun tekstin: ’’Eve, Krista, Korhonen ja Panu were here.’’  Lukuisien kertojen uudelleen hiominen oli kuluttanut sen näkymättömäksi, mutta Panun kaiverrukset olivat näemmä kestäneet talkkari-Tolosen hiomakoneen melko hyvin. En vieläkään tiedä, mikä sen vihreälippalakkisen talonmiehen oikea nimi oli. Tolonen se oli ollut meille aina. Se sointukin niin hyvin.  

Se penkki oli meille yhtä kuin yläkoulu. Siinä me istuttiin paljon suuremman osan ajasta kuin vietettiin varsinaisilla tunneilla. Ehkä sen takia me vietettiinkin siellä muutama ylimääräinen vuosi. Useimmiten me saatiin istuskella siinä ihan rauhassa. Kaikki koulussa tiesivät kenelle penkki kuuluu, ja jättivät sen suosiolla rauhaan. Se taisi olla sellasta pelonsekaista kunnioitusta. Tai ainakin silloin se tuntui siltä. Siihen aikaan aina kun jossain tapahtui jotakin ei-toivottua tai jaettiin jälki-istuntoja, ihmiset katsoivat meidän porukkaa ensimmäisenä. Joskus me jopa istuttiin koulun jälkeen asioista, joista meillä ei ollut hajuakaan - ne vaan olettivat että meillä oli.

Kahdeksan vuotta myöhemmin se sama penkki seisoo vieläkin huonosti valaistulla käytävällä, käsityöluokan ja ruokalan välisellä seinällä. Outoa, sillä se oli hajonnut viimeisenä keväänä. En tiedä johtuiko se Panun kaiverruksista vai jostakin kirouksesta, mutta eräänä iltapäivänä se vain katkesi keskeltä kahtia. Talkkari-Tolonen vaan kiikutti sen vahingoniloinen hymy huulillaan puuvajaansa. Ilmeisesti koulu oli vielä enemmän auki kun olin luullut, kun ei niillä ollut edes varaa ostaa uutta istuinta tilalle. Vanha penkki oli varmaan tuotu siihen takaisin heti, kun näkivät meidän lähtevän portista päästötodistukset kädessämme. 

Jotenkin mä olin aina syyttänyt osittain penkkiä porukan hajottamisesta. Koulun jälkeen meidän tiet jotenkin erkanivat aivan vastakkaisiin suuntiin. Mä olin varma, että penkin mystinen hajoaminen sai aikaan sen.  Viimeksi mä kuulin Evestä kolme vuotta sitten, kun se soitti ja kertoi  Korhosesta. Mitä mä olin kyliltä kuullut Korhosen elämäntyylistä, sitä ei ollut vaikea odottaa. Eve pyysi, että edes mä menisin saattamaan Korhosta viimeistä kertaa. Se itse ei työkiireiltään päässyt, ja Panusta ei edes tiennyt oliko se Suomessa. Tottakai mä olisin tehnyt sen –pyytämättäkin.

Ehkä meidän ystävyyden hajoaminen ei kuitenkaan ollut liitoksissa penkin hajoamiseen. Luulen että meidän tapauksessa syynä oli aikuistuminen. Mä aloin odottaa Sirua ja lopetin turhan säätämisen. Eve ryhtyi opiskelemaan, se oli meistä kuitenkin ainoa, jolla oikeasti oli lukupäätä. Panu lähti peruskoulun jälkeen ulkomaille helpon rahan toivossa. Ja Korhosen touhut sen sijaan alkoivat muuttua yhä huolestuttavammiksi. Siksi mä en koskaan kertonut sille kaikkea. Mä ajattelin lapsen parasta ja jätin kertomatta.

Mun hiljaisuuteni rikkoi koulun kellojen tuttu ääni, jota seurasi liuta juoksevia lapsia ja naurua. Uusien linjausten myötä syrjäisempien seutujen ylä-asteet oli lakkautettu kokonaan. Siksi vanhan ylä-asteen tila kuului nykyisin alakoulu ikäisille. ’’Äiti, äiti, katso mitä mä sain!’’, Siru juoksi luokasta tohkeissaan pidellen uutta Aapistaan. Kirja näytti valtavalta niin pienissä käsissä. Mä otin hymyillen onnesta soikean ekaluokkalaisen vastaan. Kävellessämme autolle, vilkaisin vielä penkin suuntaan. Luultavasti Sirukin tulee istumaan tuolla samaisella paikalla vielä monet kerrat. Toivottavasti tällä kertaa se penkki kestää.