Aito, Oikea Juhannus

’’Ootko sä aina asunut täällä päin? Tanssi ainakin sujuu siihen malliin, ettei taida ihan ensimmäiset juhannustanssit olla kyseessä.’’

’’Joo ei nää ihan ensimmäiset oo. Mut kyllä mä kesätöiden takia jouduin yhden juhannuksen kaupungissakin viettämään, ja sanonpa vaan, että toivon mukaan se oli viiminen. Taloyhtiö sytytti ihan tosissaan ’’juhannuskokon’’ lehtikasasta. Joku ohikiitävä kuorma-auto tais sammuttaa senkin ennen aikojaan.’’

’’Juu ne kaupungin risuläjä kyhelmät onkin aika surkeita näihin verrattuna. Mitäs sanoisit jos mä tarjoisin sulle kyydin kotiin, kun näyttää nää tanssitkin olevan lopuillaan? Voisit vaikka opettaa suurkaupunkilaiselle miten oikeasti juhannusta vietetään.’’

’’Juu kyllä se mulle passaa, mut tohon sun kotteroos mä en kyllä uskalla istua. Näyttäis että tuommonen menee kumoon pikkasen kovemmassa tuulenpuuskassa. Jos kyydin haluut tarjota, niin saat ottaa mun traktorin alles.’’

’’Onks kaikki maalaistytöt yhtä suorapuheisia, vai vaan sä? Ei sillä, kyllä mä vaikka traktoriakin ajan, kun kerran noin kiltisti pyysit...’’

Tyttö punaisessa haalarissa

Oli taas se aika päivästä, kun toimeni keskeytettäisiin. Ensin se pieni kapula alkoi soimaan ja heti sen jälkeen se tyyppi tuli huoneeseen nostamaan minut ylös ihanan kotoisalta viltiltäni. Kohta olin jo hukutettuna ylisuureen haalariin ja sen lisäksi käärittynä tukahduttavan kuumaan lampaantaljaan. Mä niin vihasin tätä aikaa päivästä.

Tunneilta tuntuvan hetken kuluttua saavuimme viimein määränpäähän. Ulkona oli viileää, synkkää ja kaikinpuolin epämukavaa verrattuna omaan pehmoiseen nurkkaukseeni television äärellä. Nyt mut oli nostettu kosteaan neliömäiseen hiekkakasaan istua nököttämään. En ymmärrä miksi mut tuotiin aina tasaisin väliajoin istumaan tähän valtavaan hiekkaläjään? Mietin nopeasti protestoinnin mahdollisuutta, mutta päätin kuitenkin hiljaa tyytyä kohtalooni. Huuto oli todettu hyödyttömäksi jo niin monet kerrat.

Niinpä siinä hiljaa istua kökötin keskellä suurta hiekkaneliötä. Katselin ympärilleni ja huomasin nelipyöräisen kärryni olevan parkissa hiekkakasan vieressä. Se iso nainen, joka mut tänne aina raahasi istui läheisellä penkillä jonkun toisen samannäköisen tyypin kanssa. Sen suu liikkui taukoamatta. Toisella puolen oli suuri hopeisena hohtava mäki. Lähdin vaivihkaa hivuttautumaan mielenkiintoisen mäen suuntaan. Viimein kun miltei saavutin mystisen mäen, se nainen tuli ja nappasi minut takaisin hiekkakasaan. Olisi se pitänyt arvata. Mun oli ilmeisesti tyydyttävä istumaan tässä kasassa  -tuli mikä tuli.

Olin juuri vetämässä ilmaa keuhkoihini saadakseni aikaan mahdollisimman kovan kiukkuäänen, kunnes viereeni tuotiin punahaalarinen tyttö. Tyttö näytti yhtä kyllästyneeltä hiekkakasoissa istumiseen kuin minäkin. Me tuijotettiin pitkän aikaa toisiamme täyden hiljaisuuden vallitessa. Jollain tavalla tyttö muutti hiekkalaatikon heti äärimmäisen mielenkiitoiseksi paikaksi. Se märässä mullassa istuminenhan oli miltei yhtä seikkailua! Pian tyttö sanoi: ’’Täh dä’’,ja ojensi minulle keltaisen hiekkalapion. Mä hymyilin tytölle otteassani lapion, mutta en uskaltanut päästää ääntäkään.

Se päivä kerrostalolähiön vaatimattomalla leikkikentällä oli erään kauniin ystävyyden alku.   

Tehtävä 2, viikko 4

Oli tammikuinen perjantai päivä. Olin hiljattain aloittanut uuden työn Jyväskylässä. Pikkuhiljaa olin alkanut sopeutua uuteen toimenkuvaani ja aloin todella pitää työstäni. Luultavasti sen ansiosta pitkät junalla taitettavat työmatkatkaan eivät tuntuneet niin mahdottomilta kuin olin aluksi kuvitellut.  Aamupäiväni sujui rutiinilla aina puoleenpäivään asti. Ruokatunnilla sain puhelun, jonka ansiosta taukoni venähti miltei puolella tunnilla. Jotakin vartiointifirmaa edustava puhelinmyyjä kaupitteli  uusia, edullisia turvallisuusjärjestelmiä kotitalouksiin. Ruokatunnin jälkeen olin onnellisesti  yksi ’’maan turvallisimman kodin’’ –omistajista sekä noin 600 euroa köyhempi.

Myöhemmin soitin Irinalle ja kerroin myöhästyväni aiemmasta junasta uuden hankintani takia. Irina nauroi ja sanoi minun olevan ylisuojelevainen hullu, tai jotain sinne päin. Irina onnistui aina saamaan minut nauramaan. Samalla lupauduin kotiintullessani koukata lähikaupan kautta, koska Irina oli unohtanut ostaa kaupasta greippejä. Hän valmisteli huomisia syntymäpäiväkutsujaan ja greipit olivat hänen arvionsa mukaan elintärkeä osa tarjoilua. Niinpä lupasin tulla kotiin kaupan kautta.

Iltapäivällä lähdin myöhemmin töistä venähtäneen ruokatunnin vuoksi. Onneksi junia kulki aina puolentunnin välein. Kello 17.00 –juna oli kuitenkin pahasti jäljessä aikataulusta. Kuulutusten mukaan taas joitakin rataongelmia pakkasen vuoksi. Kärsimättömimmät ihmiset menivät naama punaisina osoittamaan mieltään ja vaatimaan korvauksia lipunmyyntitiskiltä. Omaa päivääni sekään ei vielä onnistunut pilaamaan. Siinä mä seisoin, ylihintaisen turvajärjestelmän ostaneena, miltei kahdenkymmenen asteen pakkasessa odotellen junaa  hymyssä suin.

Kotiintullessa ja kädessä pussillinen greippejä, huomasin ettei Irina ollutkaan kotona. Keittiön pöydällä oli lappu, jossa Irina ilmoitti lähtevänsä kauppaan. Niin Irinan tapaista – ihme että oli odottanut näinkin kauan. Mä istuin sohvalle ja avasin television. Myöhemmin illalla puhelimeni soi. Sen jälkeen muistini pimenee.

Siitä onnettomuudesta on tänään tasan vuosi. Kokonainen vuosi –ja tässä mä vielä istun aivan kuten 12 kuukautta sitten. Kokonaisen vuoden se päivä oli pyörinyt mun silmissä kuin filminauha. Aina samaan kohtaan asti, jonka jälkeen se kelaa itsensä takaisin alkuun. Koko vuoden ajan mä olin epätoivoisesti yrittänyt etsiä syyllisiä ja selityksiä tapahtumille kuitenkaan onnistumatta siinä. Sitä Irinaan törmännyttä rattijuoppoa ei koskaan saatu kiinni.

Irina olisi ansainnut enemmän. Paljon enemmän kuin oman palstan sanomalehden lyhyesti -osastolta. Irinalle annettiin kapea palsta Oulunjoen lohien katoamisen ja keinotekoisten vesiputousten rakennushankkeen väliltä. Irina ei ollut enää edes Irina vaan noin kolmekymmentä vuotias naishenkilö.

Osani

Eula keskittyy taas.

Eula on meistä se luovasti ajatteleva.

Eulan kanssa on turha väitellä.

Eula on meistä se poliitikko.

Eula analysoi taas äänensävyn vivahteita.

Eula on meistä se psykiatri.

Eula ajattelee taas liikaa ja liian monimutkaisesti.

Eula onkin meistä se, jolla on migreeni.

Eula se on jo ihan hyvä!

Eula on meistä se neiti Täydellinen  -neuroottinen perfektionisti.

Eula voisitko jo päättää?

Eula on meistä se hankala tapaus.

Mutta ei me helpolla haluttaiskaan päästä.

Eula ei ole edes runoilija.

Mutta varmasti se ainakin yrittää olla.