Oli tammikuinen perjantai päivä. Olin hiljattain aloittanut uuden työn Jyväskylässä. Pikkuhiljaa olin alkanut sopeutua uuteen toimenkuvaani ja aloin todella pitää työstäni. Luultavasti sen ansiosta pitkät junalla taitettavat työmatkatkaan eivät tuntuneet niin mahdottomilta kuin olin aluksi kuvitellut. Aamupäiväni sujui rutiinilla aina puoleenpäivään asti. Ruokatunnilla sain puhelun, jonka ansiosta taukoni venähti miltei puolella tunnilla. Jotakin vartiointifirmaa edustava puhelinmyyjä kaupitteli uusia, edullisia turvallisuusjärjestelmiä kotitalouksiin. Ruokatunnin jälkeen olin onnellisesti yksi ’’maan turvallisimman kodin’’ –omistajista sekä noin 600 euroa köyhempi.
Myöhemmin soitin Irinalle ja kerroin myöhästyväni aiemmasta junasta uuden hankintani takia. Irina nauroi ja sanoi minun olevan ylisuojelevainen hullu, tai jotain sinne päin. Irina onnistui aina saamaan minut nauramaan. Samalla lupauduin kotiintullessani koukata lähikaupan kautta, koska Irina oli unohtanut ostaa kaupasta greippejä. Hän valmisteli huomisia syntymäpäiväkutsujaan ja greipit olivat hänen arvionsa mukaan elintärkeä osa tarjoilua. Niinpä lupasin tulla kotiin kaupan kautta.
Iltapäivällä lähdin myöhemmin töistä venähtäneen ruokatunnin vuoksi. Onneksi junia kulki aina puolentunnin välein. Kello 17.00 –juna oli kuitenkin pahasti jäljessä aikataulusta. Kuulutusten mukaan taas joitakin rataongelmia pakkasen vuoksi. Kärsimättömimmät ihmiset menivät naama punaisina osoittamaan mieltään ja vaatimaan korvauksia lipunmyyntitiskiltä. Omaa päivääni sekään ei vielä onnistunut pilaamaan. Siinä mä seisoin, ylihintaisen turvajärjestelmän ostaneena, miltei kahdenkymmenen asteen pakkasessa odotellen junaa hymyssä suin.
Kotiintullessa ja kädessä pussillinen greippejä, huomasin ettei Irina ollutkaan kotona. Keittiön pöydällä oli lappu, jossa Irina ilmoitti lähtevänsä kauppaan. Niin Irinan tapaista – ihme että oli odottanut näinkin kauan. Mä istuin sohvalle ja avasin television. Myöhemmin illalla puhelimeni soi. Sen jälkeen muistini pimenee.
Siitä onnettomuudesta on tänään tasan vuosi. Kokonainen vuosi –ja tässä mä vielä istun aivan kuten 12 kuukautta sitten. Kokonaisen vuoden se päivä oli pyörinyt mun silmissä kuin filminauha. Aina samaan kohtaan asti, jonka jälkeen se kelaa itsensä takaisin alkuun. Koko vuoden ajan mä olin epätoivoisesti yrittänyt etsiä syyllisiä ja selityksiä tapahtumille kuitenkaan onnistumatta siinä. Sitä Irinaan törmännyttä rattijuoppoa ei koskaan saatu kiinni.
Irina olisi ansainnut enemmän. Paljon enemmän kuin oman palstan sanomalehden lyhyesti -osastolta. Irinalle annettiin kapea palsta Oulunjoen lohien katoamisen ja keinotekoisten vesiputousten rakennushankkeen väliltä. Irina ei ollut enää edes Irina vaan noin kolmekymmentä vuotias naishenkilö.